Suruiset retket

Itkin eilen illalla pitkästä aikaa melkein ilman syytä. Poikaystävän vieressä...kävin vain ajattelemaan kuolutta isääni, ja yhtäkkiä itkun tuloa ei voinut estää... Ensimmäistä kertaa poikaystävä näki minun itkevän, ja sulki syliinsä sanoen kaiken olevan hyvin. En tiedä miksi mun suruni on niin loputonta. Tuntuu että olen edelleen se kymmenvuotias pikkutyttö joka on menettänyt isänsä, joskus kaipuu on ihan samaa luokkaa tai vielä suurempaa. Onneksi itku vaihtui jossain vaiheessa euforiaan, kuten se aina aikaanaan tekee.

Aamulla kun lähdin pois, jätin poikaystävälle lapun:

"Itkin olkaasi vasten. Pitkästä aikaa tuntuu että haluan olla elävä.

...nuo ratkisuruiset retket
En uskonut
paratiisiin tai helvettiin.
Pitkä matka on tehty
kun tietää käyneensä niissä."

Tuntuu usein siltä että mä olen noilla ratkisuruisilla retkillä josta Arno Kotro kauniisti kirjoittaa. Helvetti on nähty, paratiisikin. Mitä vielä elämällä on tarjottavana? Ehkä juuri niitä hyviä ja kauniita hetkiä jolloin tuntee olevansa rakastettu, saa surra rauhassa tietäen että kaikki on silti hyvin.

Sellaisen hetken tavoitin myös menneistyydestä, lukiessani isältäni perimää Eeva-Liisa Mannerin runokirjaa Orfeiset laulut.

Tein yllättävän löydön sivulta 15 jolla on runo Siis unohtaaamme

"Puut luovuttavat syyskuun taakan
ja katsovat etäisyyksiin;
oi selvänäköisyyttä.
Valoa, tumma metsä, autius,
ja kaiken alla pohjaton ikävyys.

Siis unohtakaamme, käykäämme kevyesti
läpi outojen aikojen, vaihtuvan hämärän,
syyspäivien havisevain ja tuntevan metsän
surua moittimatta. Se on meidän, ja yhä lämmin."

Alle joku on kirjoittanut kuulakärki kynällä merkinnän:

31.10.76-1.11.76
Itken olkaasi vasten.
En tiennyt olevani NIIN rakastunut.
-Pirkko

Isäni ja Pirkon hetki yli 30 vuotta sitten muistuttaa eilistäni. Itken taas, suru on minun ja yhä lämmin.